Olen aina rakastanut vaatteita. Lapsuudenkuvassa olen pukeutunut äitini Espanjan-matkalta tuomaan punaiseen flamenco-mekkoon. Muistan vieläkin miltä se tuntui päällä: kangas oli kovaa ja saumat kutittivat, paljetit painoivat pehmeään ihooni jälkiä ja pitsi oli karheaa. Mutta minä rakastin mekkoa – ja pidin sitä päällä aina kun oli mahdollista. Samoja mekkoja oli varmasti myyty satoja ja tuhansia samanlaisille turisteille kuin äidilleni. Makaakohan tuo 30 vuotta sitten pitämäni mekko vieläkin kaatopaikalla Keski-Pohjanmaalla?
Sukumme tapoihin kuului kierrättää vauvojen ja lasten vaatteet aina sille serkulle, joka vuorostaan perheenlisäystä sai. Tähän tapaan vaikutti tilanteen pakko, mutta myös järkiperusteet: jokaisella ei ollut varaa ostaa kaappia täyteen uusia lastenvaatteita – ja samalla kasvavalle pienokaiselle uusien vaatteiden ostaminen koettiin tuhlauksena. Kirpparikulttuuri oli 1990-luvulla hyvin erilainen kuin nykyään, siitä oli trendikkyys kaukana. Perheessäni ei ollut varaa ostaa uusia vaatteita usein, vaan metsästettiin tarjouksia. Ja samaan aikaan ystävilläni oli varaa käydä joka kuussa ostamassa Seppälästä uusia vaatteita. Kadehdin heitä.
Ompelukoneen käytön opin esiteininä isoäitini opastamana. Hän ruokki luovaa, kekseliästä ja kokeilevaa puolta minussa. Hänen kärsivällisyytensä ompelukoneen eri ominaisuuksien opettamisessa, ratkojan käytössä ja innostuksessa kun keksin kokeilla jotain uutta on kannatellut ajatteluani monellakin tapaa nykypäivään. Tärkein oli kuitenkin se, että vaikka resurssit olivat vähäiset, on luovalla ajattelulla mahdollista saavuttaa mitä vain. Ja ompeleen voi aina purkaa.
Lukion jälkeen muutin Jyväskylään, ja asuntoni roskakatoksessa oli useampi kuin yksi laari. Aivan asuntoni vieressä sijaitseva kirpputori, sekä keskustan vastaavat, saivat minusta vakiasiakkaan. Vihreät arvot nousivat jokapäiväiseksi tavaksi toimia. Aloin ajatella, että onnellisuus ei lisäänny tavaranpaljoudesta. Voihan tämä olla toki köyhien panettelua – itsellä kun ei ollut varaa ostaa jokaisiin bileisiin uutta toppia, kuten paremmasta taloudellisesta tilanteesta tulevilla ystävilläni. Mutta ajatus jatkuvasta kuluttamisesta – ja ylikuluttamisesta – jäi kuin kiveksi kenkään koko yliopistajoiksi.
Suomalaisten tekstiilikulutus on polarisoitunut – kun osa tekee vastuullisia valintoja, on osa hurahtanut superpikamuotin. Kansainvälisesti mitattuna suomalaiset kuluttavat varsin vähän vaatteita – keskimääräinen suomalainen hankkii 40 vaatetta tai asustetta vuodessa, verrattuna Yhdysvaltojen 69 vaatteeseen. Rahaa suomalainen käyttää rahaa näihin noin 700 euroa (Tilastokeskus, Suomen Tekstiili ja Muoti). Viimeisten vuosien aikana suosiotaan ovat kasvattaneet kuluttajien silmissä superpikamuotiyritykset – kiinalaisiin verkkokauppoihin suomalaiset ovat upottaneet kuukaudessa 18,5 miljoonaa. Tullin mukaan määrästä 40% on vaatteita, tekstiilejä, kenkiä ja nahkatuotteita. (Muoti- ja urheilukauppa Ry). Ja määrä on kasvussa Temun miljonäärikampanjoinnin tuloksena.
Kyllä aurinkoakin suomalaisten kulutuksesta löytyy – Suomi on maailman kärkeä käytettyjen vaatteiden ostamisessa: käytettyjen vaatteiden myynti kasvaa arviolta 11 kertaa nopeammin kuin uusien. Erityisesti alle 25-vuotiaat ovat kiinnostuneita 2nd hand -vaatteista. 33% suomalaisista on ostanut käytettyjä vaatteita viimeisen vuoden aikana. (YLE, Voima). Käytettyjen vaatteiden ostaminen ja myyminen eivät ole kuitenkaan synninpäästö tekstiilialalle, kun samaan aikaan useat kierrätyskeskukset ovat kieltäytyneet Shein- ja muiden superpikamuotiyritysten vaatteiden vastaanottamisen kokonaan (Helsingin kierrätyskeskus). Vaatteiden 2nd hand -myyntiä on lisännyt erilaisten alustojen kehittyminen, mitä tekstiilialan suuret toimijat, kuten H&M, tukevat. Kotimaiset toimijat sekä käytettyjen vaatteiden myyntiin erikoistuneet kivijalkaliikkeet ovat kasvattaneet suosiotaan, mikä edistää kuluttajien välistä tekstiilikiertoa, kuten Emmy ja Ninyes.
Vaatteita ei olla tehty kestäviksi tai helposti korjattaviksi, ja ammattilaisten korjauspalvelut koetaan hintaviksi suhteessa uuden tuotteen ostamiseen. Käsityö- ja korjaustaitojen näivettyessä voi arvata, että vaate mistä saisi vetoketjun vaihtamalla tai polven paikkaamalla vielä käyttökelpoisen lähteekin roskikseen. Jos vaatteen käyttöiän tuplaisi, se aiheuttaisi 44% laskun toimialan päästöissä (Timo Huhtamäki). Elävä säätiö vastaanotti vuonna 2023 yli 95 000 kiloa kuluttajienpoistotekstiiliä, mistä energiajätteeksi, eli polttoon päätyi 53 %. (Elävä säätiö).
Kuluttajien tekemät ostopäätökset ohjaavat markkinoita, ja jokainen meistä on vaikuttamassa tekstiilijätekuormaan. Uuden vaatteen ostamisen päästöt ei paljon suomalaisten päätä pakota, kun ostamisesta tuleva dopamiiniryöppy yhdistyy tarjonnan laajuuteen, ostamisen helppouteen ja kykenemättömyyteen tunnistaa laadukkaita tuotteita. Vastuullinen tekstiilikuluttaminen taas on vaikeaa, kun viherpesusta on tullut jokapäiväistä, erilaisia sertifikaatteja on satoja ja tavaratalot lupailevat olevansa osa vastuullista tekstiilituotantoa. Nyt puolet omasta vaatekaapistani on 2nd handia, ja vaikka yritin osallistua viiden vaatteen vuosi -haasteeseen, en siinä tänä vuonna onnistunut. Yritetään yhdessä paremmin.
Kirjoittaja:
Eeva Käärmekallio
TKI-asiantuntija, Tekstiilinen sivuvirta -hanke
Bio- ja kiertotalouden tutkimusala, Savonia-ammattikorkeakoulu
Tämä teksti julkaistaan osana Markus Aspegrenin High Trashion -kuvasarjaa.